Koko viikko on mennyt enemmän tai vähemmän univelkaisena, illat horroksessa sohvalla. Reipas puoliso on käynyt kävelyllä joka ilta ja vihdoin eilen sai kammettua minutkin sohvalta ylös mukaan lenkille. Aivoissa surisi kun väsymys painoi päälle, ajattelin, että jospa siellä pihalla sitten virkistyisi kun saa itsensä sinne raahattua. No fyysisesti ehkä piristyin vähän kun sain happea keuhkoihin ja lähdin tallustelemaan. Vähän käsiä ja hartioitakin pyörittelin että saisi lihasjumituksia auki. Aivot olivat kuitenkin edelleen sumun peitossa, onneksi ei tarvinnut mitään ajatustyötä tehdä.
Puolivälissä lenkkiä, about puolen tunnin kohdalla, oikein aloin miettiä että hitto vieköön, täällä olen tarponut nilkkoja myöten loskassa jo pitkän aikaa ja edelleen silmät sikkuralla valmiina nukahtamaan ja pää ihan suhmurassa. Ei mitään hyötyä vaikka tätä paljon kehuttua metsääkin oli joka suunnassa (Rivonmäellä/Urheilupuistossa siis reitti kulki taas) ja yritin välillä oikein keskittyä hengittämiseen että happi kulkisi ihan keuhkojen pohjaan asti. Voi jumaliste, aivan paskaa. Joka askeleella kengät suti loskamömmössä ja tuntui ettei eteenpäin pääse ollenkaan. Mies jaksoi ajatella positiivisesti että tämähän on hyvää kunnon kohotusta kun on vähän raskas kävellä. No niinpä. Käskin mennä pientareelle hankeen kävelemään että olis vielä rankempaa. Sinnehän se meni, kateeksi kävi sen energisyyttä.
Oltiin jo loppumetreillä, kilometrin verran enää matkaa jäljellä kotiin kun aloin nuuhkia että kylläpä tuoksuu hyvälle, ihan metsän tuoksua. Huomattiin, että lenkkipolun varressa oli tehty metsätöitä ja isoja kuusia oli kumollaan maassa pitkin poikin. Ensin pysähdyin jalkakäytävälle ja keskityin nuuhkimaan oikein kunnolla ja syvään ihanaa kuusentuoksua. Joka hengenvedolla ei ihan tuuli osunut kohdilleen eikä tuoksua tullut nenään asti, joten ratkaisin asian siirtymällä lähemmäs kohdetta – suunnistin lähimmän kaadetun kuusen luo ja kävin polvilleni kannon viereen nuuhkimaan sahauspintaa 😀 Näky oli varmaan melko koominen, onneksi oltiin sen verran syrjässä, että ohikulkijoita ei ruuhkaksi asti ollut joten sain rauhassa impata kuusentuoksua keuhkoihini. Hetken aikaa vetelin syvään henkeä, kunnes olin valmis jatkamaan matkaa. Ja kas kummaa, ihanat tuoksut ja hieman hupaisa välikohtaus, loppumatkan ajan olinkin ihan hyvällä tuulella ja pirteänä 🙂
Kotona saunaan ja iltapalan jälkeen ei tarvinnut unta pitkään odotella. Että kyllähän se metsä taas pelasti 🙂
Valitettavasti tapahtuneesta ei jäänyt kuvadokumentteja, joten tämä kirjoitus tulee nyt ihan tylsästi ilman kuvitusta.