Mänty ja muita ystäviä

Vaeltajan varjo

Tänään olisi ollut suorastaan laitonta olla ulkoilematta, kun keli oli tuollainen. Täyttä aurinkoa ja vajaa 10 plussaa. Lainkuuliaisena siis pakkasin repun ja käänsin auton keulan kohti Saloa ja Teijoa. Tuore kansallispuisto piti testata. Aiemmin olen Teijolla käynyt kaksi kertaa retkeilyalueella ja kerran laskettelurinteillä. Rinteillä iskin takaraivoni jäähän ja näkö lähti pariksi tunniksi aivotärähdyksen seurauksena, jotain häikkää kai sinne kuuppaan jäikin kun ei aina tunnu ihan järkeviltä omastakaan mielestä nämä puuhasteluni… Retkeilyosiot sujuivat paremmin, ei suurempia traumoja tai vammoja niistä.

Nyt oli tähtäimenä tutustua paikkaan kesää ajatellen; futisjoukkueen sisällä on herännyt ajatus, josko raahattaisiin koko tiimi telttailemaan eli viikonloppu teemalla ”Leidit laavulla”. Vahvan retkeilytaustani (??) ansiosta ajauduin vastuulliseksi järjestelijäksi parin muun leidin kanssa. Onneksi toisella on ihan virallistakin koulutusta retkeilyyn ja toinen on muuten vaan hyperaktiivinen joka asiassa, joten en ihan yksin oman vaurioituneen kuuppani kanssa ole tässä hommassa.
Retkeilyasiantuntijajärjestelijämme vinkkasi, että Teijon Vicksbäckinlahti voisi olla sopiva kohde tällaiselle leidilaumalle, joten päätin käydä katsomassa miltä siellä näyttää.

Jätin auton Matildanjärven parkkipaikalle Luontotalon viereen. Reitti kiertää Matildanjärven ympäri ja lähdin Roosinniemen ja Muurahaissaaren kautta kohti Vicksbäckiä. Reitti oli parantunut sitten viime kerran (v.2009); parit matkalla olevat portaat oli uusittu ja polku oli selkeämpi. Ehkä kansallispuistotitteli vaatii vähän tasonnostoa.  Porukkaa oli liikenteessä jonkin verran, mikä vähän ärsytti – jos lähden metsään yksin, haluan olla yksin koko ajan. Tietenkin vastaantulijoita tulee, mutta en haluaisi jakaa sitä laavua tai tulipaikkaa kenenkään kanssa, jos olen yksin liikenteessä. Mutta kun on lauantaipäivä ja keli on parasta kevättä, ei seuralta voi välttyä. Yritin siis hillitä itseni, etten heittäisi ponttoonisiltaa heiluttelevia tenavia järveen. Onnistuin ja jatkoin matkaa zeniläisen tyynenä.

Näin hienon kuvankin nappasin sillalta kun rasavillit olivat liuenneet karkuun.

Vicksbäckiin pulahdin suon kautta, kun pitkospuut olivat kärsineet vähän routavaurioita, mutta selvisin kuitenkin ehjänä perille parin perkeleen saattelemana. Viimeistään perillä alkoi sitten zeniläinen tyyneys hävitä, kun totesin, että puuvaja ammottaa tyhjyyttään ja nälkä mouri mahassa. Millähän hitolla sitä nyt makkarat paistaa. Keräilin maastosta kaikenlaisia karahkoja ja kaarnoja ja muutaman koivuhalonkin löysin, joiden tuohen avulla tuli syttyi hyvin. Vaikkakin olin ottanut väärän tulentekopussukan mukaan – en sitä, jossa oli sytytyspaloja vaan sen, jossa oli pelkkiä tikkuja… Tuli syttyi ja kituutteli hengissä elvytykseni ansiosta puolisen tuntia, jonka jälkeen luovutin. Ei ole mieltä paistaa makkaraa ja samaan aikaan lisätä koko ajan uutta risunpätkää kasaan jotta tuli pysyisi hengissä. Kynttilälläkin saisi paremman tuloksen aikaan makkaran suhteen. Isommat puut olivat niin umpimärkiä että enemmän tukahduttivat tulta kuin pitivät sitä yllä.

Totesin myös, että Vicksbäckinlahti ei sovi leidilauman retkipaikaksi, koska valtaosa alueesta oli vajaan polven mittaista varvikkoa täynnä ja tasaisia teltanpaikkoja havaitsin korkeintaan kaksi.

Lähdin siis paluumatkalle samaisen routavaurioisen pitkospuupätkän kautta – tällä kertaa selvisin kuivanakin, kun muistin vaaran paikat. Tallustelin samaa reittiä takaisin ja mietin, että täytyyköhän sitä kotona laittaa sitten makkarat pannulle, jotta tulee jotain käyttöä niillekin. Muurahaissaaren kohdalle tultuani huomasin kuitenkin, että siinäkin on tulipaikka ja kaksi vetreää nuorta miestä oli nuotionkin sytyttänyt jo. Toiseen suuntaan mennessäni en edes huomannut tulipaikkaa kun valtaisa lapsiperhekeskittymä oli vallannut alueen.
Jäin siis Muurahaissaarelle paistamaan makkarat – harmikseni miekkoset tekivät jo lähtöä ja veivät myös konjakkilekansa mukanaan… Tosin enhän edes konjakista pidä, mutta olisi se vähän voinut lämmittää, vähän tuulenvirettä pukkasi siihen tulipaikalle. Eivät tarjonneet, toivottivat mukavaa grillausta ja poistuivat paikalta. Jäin siis yksikseni tulistelemaan, mikä kyllä kelpasi sekin, kuten jo aiemmin mainitsin 🙂

Poltettuani sormeni makkaraan ja suuni kuumaan teehen sain evästauon päätökseen ja lähdin jatkamaan matkaa juuri sopivasti pois alta, kun pieni vaahtosammutin vanhempineen saapui paikalle pitämään melua. Poika oli kovin huolissaan vanhempiensa ravitsemuksesta; ”Ettekste jo paista makkaraa!? Miksette paista makkaraa!!?? Aiottekste paistaa kohta makkaraa!!??! Paistakaa jo makkaraa!!!”.

Muurahaissaarella tein myös tilannekatsausta, sopisiko sinne pystyttää useampi teltta ja viettää iltaa isommalla porukalla. Tähän tarkoitukseen paikka sai arvosanan 7; ihan ok, mutta jatketaan vielä etsintöjä.

Jatkoin siis kohti parkkipaikkaa, mutta matkalla tulikin vastaan vielä Roosinniemi, jossa päätin poiketa. Matkaa ”pääreitiltä” laavulle on siis ehkä reilu 100 metriä, joten suurta lenkkiä en joutunut tekemään. Olipahan kuitenkin käymisen arvoinen paikka ja totesinkin, että jos Teijolle päädytään joukkuetelttailua harrastamaan, Roosinniemi voisi olla siihen sopiva. Ei keskellä reittiä, kuten Muurahaissaari, ja enemmän tilaa ettei tarvitse telttoja pystyttää rivitalotyylisesti seinä seinää vasten.  Katsotaan mihin päädytään, ehkä saatte kevään ja kesän mittaan kuulla lisää tästä projektista.

Tässä vielä pakolliset mäntykuvat tältä retkeltä

Kiitos kärsivällisyydestä, jos pääsit tänne asti ja oikein aurinkoista kevään jatkoa!