Mänty ja muita ystäviä

–    Kerran oli niityt, joilla keijut karkeloi
illan tullen uupuneena
 mukaan mennä voi
   siellä lauloi satakielet,
pajupillit soi
  Tiesin tarkan reitin,
       kuinka sinne päästä voi    –

Varhaisin metsämuistoni on, kun keräsimme mamman kanssa heidän takapihan metsässään olevan ison kiven päälle kuusenkäpyjä oravia varten. Olen ollut tuolloin ehkä 3-vuotias, joten muistoista osa koostuu jälkeenpäin minulle kerrotuista tapahtumista, mutta muistan, että oravat kävivät käpyjä syömässä ja usein kiven päällä olikin enää kasa kävynkaroja. Sitten kerättiin taas lisää ja odotettiin oravia syömään.

Tuota takapihametsää lukuunottamatta inhosin lapsena metsiä, koska niissä oli likaista, nihkeää, ötököitä ja vaikea kävellä. Suurin pelkoni olivat muurahaiset. Minua jaksetaan edelleen ajoittain muistuttaa lapsuuden eväsretkestä; kiertelimme lähimetsässä eri paikkoja, pysähdyimme kallioiden päälle ja mukaville paikoille ja yritimme päästä eväsherkkujen kimppuun, mutta en voinut jäädä paikoilleni mihinkään, koska joka paikassa oli muurahaisia. Lopulta eväät syötiin kotipihassa.
Muurahaismuistoja on myös kesälomareissulta. Olin tuolloin 6-vuotias ja aloitin koulun seuraavana syksynä. Reissu tehtiin Joensuun seudulle Huhmarin lomakeskukseen. Jonain päivänä käytiin päiväretkellä jossain läheisessä saaressa (muistikuvieni mukaan kyseessä oli saari, koska paikka nimettiin meidän perheessä Muurahaissaareksi), jossa päivällä oltiin ihanalla hiekkarannalla ja illalla paistettiin rosvopaistia. Mutta ne muurahaiset. Niitä oli aivan tuhottomasti ja vaikka valokuvista näkyy iloisia ilmeitä niin tuosta Muurahaissaaresta on jäänyt mieleeni jatkuva pelko ja jännitys, kun piti vahtia ettei ole sekuntiakaan paikoillaan etteivät muurahaiset ehdi hyökätä kimppuun.

Muurahaissaaren hiekkarannalla

Ollessani kolmannella luokalla muistan ylpeänä kertoneeni eräälle tuttavaperheen minua muutaman vuoden vanhemmalle lapselle, etten enää pelkää muurahaisia! Muistan sen pakahduttavan riemun tunteen koko kropassa kun saatoin kertoa tämän ilouutisen. Olin NIIN ylpeä itsestäni!

Ilmeisesti tämän jälkeen sitten tapahtuikin joku muutos suhtautumisessani metsiin, koska vahvoja muistoja on siitä, kun kaverini kanssa kiipeilimme jyrkillä kallioilla kotini lähellä ja leikimme kaikenlaista. Perustimme mm. leppäkerttufarmeja eli keräsimme lähialueelta leppäkerttuja pienelle alueelle ja annoimme niille nimet – eräällä farmilla muistan asustaneen esimerkiksi Kale- ja Pekka-nimiset leppäkertut. Leppäkerttujen ikävuodet laskettiin mustien pilkkujen perusteella ja vieläkin on itselleni epäselvää, perustuiko tämä ihan faktatietoon vai oliko se joku lasten keskuudessa vallitseva tapa siihen aikaan. Muistan pilkkuja olleen kuitenkin joillakin lähes 10 kappaletta ja leppäkertun elinikä tuskin on niin pitkä, joten ehkä tämän ikävuosijutun oli joku nerokas tenava keksinyt ja levittänyt tietoa faktana. Vastaavia faktoja on tässä ikävuosien myötä kumoutunut useita.
Ikävuosien myötä olen myös pohtinut, ovatkohan vanhempanne tienneet, missä farmejamme rakentelimme, koska myöhemmin kun olen kyseisiä kallioita käynyt katselemassa, olen päätynyt siihen, etten todellakaan haluaisi tietää, jos oma lapseni siellä leikkisi, koska olisin salamana paikalla hakemassa sen pois sieltä jyrkänteiltä. Mutta ihme kyllä, meille ei koskaan tapahtunut mitään pintahaavaa suurempaa vahinkoa vaikka tuntikausia kiipeilimme jyrkänteitä ylös alas.

Eräs metsämuisto lapsuudesta on myös syöpynyt lähes traumaattisena mieleeni. 12-kesäisinä päätettiin kaverin kanssa lähteä leirille. Sauvossa järjestettiin jo silloin lasten liikunnallisia Kesis-leirejä ja koska olimme ensikertalaisia, valitsimme ns. tutustumisleirin eli olimme paikalla vain lauantaista sunnuntaihin. Vanhemmat kyyditsivät meidät perille ja auttoivat pystyttämään teltan hyvälle tasaiselle alueelle. Siitä eteenpäin leiri olikin sitten itkunsekaista tuskaa. Molemmilla oli pientä nuhaa jo leirille tullessa ja iltapäivän mittaan kelikin muuttui sateiseksi ja kylmäksi. Noviisiryhmäämme kuului n.10 lasta ja ohjaajat veivät laumaamme erinäisiin tehtäväpisteisiin. Eräällä pisteellä piti kävellä pukkitaistelupuomia pitkin ja sateen liukastama puomi aiheuttikin harmia eräälle ryhmän pojalle, joka läjähti kumoon jalat levällään puomin molemmin puolin. Kyllä siinä jo 12-vuotias ymmärsi että nyt sattuu.
Ilta tuli ja piti ruveta nukkumaan. Telttamme ei ollut karuihin eräoloihin se otollisin, joten sade oli kastellut ja vähintään kostuttanut kaiken mitä teltassa oli, luonnollisesti myös makuupussit olivat kylmät ja kosteat. Lisäksi makuupusseihin kääriytyessämme huomasimme, yllätys yllätys, teltan nurkalla olevan muurahaispesän, jonka asukkaat olivat ilmeisesti myös hakeneet sateelta turvaa teltastamme. Sekös ilahdutti meitä nuhaisia, kylmissään olevia lapsiraukkoja koti-ikävässämme. Tsemppasimme toisiamme sen verran, että molemmat lopulta saivat unen päästä kiinni.
Yöllä heräsin kylmissäni ja nuhakin tuntui vain pahentuneen, joten päätin käydä huoltorakennuksessa, jossa oli kerrottu päivystävän ohjaajan valvovan koko yön. Lähtiessäni kerroin kaverilleni mihin olen menossa, mutta hänhän tietenkin nukkui eikä kuullut lähtöäni.
Ohjaaja päätti, että voin nukkua huoltorakennuksen tiloissa loppuyön ja olin äärettömän tyytyväinen tähän ratkaisuun sekä lämpimään ja kuivaan peittoon, jonka sain päälleni. Aamulla kun heräsin, kaverini nukkui vieressäni. Hänkin oli yöllä herännyt ja tietenkin pelästynyt valtavasti kun minua ei näkynyt missään. Pientä riitaa oli ilmassa, olinhan minä kertonut lähdöstäni, mutta hän väitti toista. Saatiin asia selvitettyä ja päästiin leiriltä ehjänä kotiin, mutta tästä jäi minulle vuosia kestänyt telttakammo.

—————-

Taa jäivät mansikkamaat ja ruostuneet haat
kun ratsuni lensi ylitse soiden vettyneen maan
Löi kaviot ilmaa laukatessaan
Voi kuinka kultaisen laakson löytäisin taas
kai vielä on paikka minulle keskellä vehreyden
niin vapaa on lapsi laitumellaan

Suossa ratsu makaa, yli lennä enää ei
Harmaat päivät huolineen kai siivet siltä vei
Käännyn, märin jaloin joudun kotiin palaamaan
Kaukana, niin kaukana tuo lapsuuteni maa

——————

Siinä menikin sitten vuosikausia, kun pidin kaikenlaista metsään ja telttailuun liittyvää vastenmielisenä, ärsyttävänä ja kaikin puolin turhana puuhana. Pidin itsestäänselvyytenä, etten ikimaailmassa lähtisi telttaretkelle vapaaehtoisesti tai omasta aloitteestani.
Myöhempien aikojen telttailu alkoi varovasti jalkapalloleirien ohjaajavuosista, tosin niistäkin suurimman osan nukuin auton takakontissa tai keittiörakennuksen varastossa. Teltat olivat lujaa Hong Kong-laatua, 29,95€. Vedenkestävyys nollaluokkaa, joten aika kosteissa tunnelmissa menivät nekin leirit Suomen suvessa.

Lopulta löysin sen sisäisen metsänpeikkoni, kun aloin viettää aikaa silloisen ”melkein-poikaystävän”, nykyisen mieheni kanssa.

                     Voi kuinka kultaisen laakson löytäisin
                              kai vielä on paikka minulle
                                      keskellä vehreyden
                          niin vapaa on lapsi laitumellaan

Hänelle luontoretkeily oli tavallinen harrastus ja jo lähes ensimmäisellä kerralla hänen luonaan käydessäni teimme retken läheisille luontopoluille. Alkuun olin vähän varautunut, muistelin traumaattista lapsuuden telttaleiriä ja ajattelin, että ei tästä kyllä yhteistä harrastusta tule, mutta mennään nyt kun hän tästä tykkää. Pikkuhiljaa vuosien myötä siitä kuitenkin tuli pitkälti yhteinen harrastus ja muutaman edelliskesän hienoimpia hetkiä ovatkin olleet telttailu- ym. luontoreissut ympäri Suomea. Juuri tällä hetkellä en osaa keksiä ihanampaa hetkeä kuin keitellä aamuteetä kesäisellä aurinkoisella kalliolla järven rannalla tukka sekaisin makuupussin jäljiltä. Tai istua viilenevässä illassa nuotiopaikalla tulta tuijottaen.  Jos ei siinä mieli lepää niin on mielessä jotain vikaa.

Tässä oikein pirtsakka ja hyväntuulinen metsänpeikko on herännyt luolastaan Teijon Muurahaissaarella kesällä 2009. Tämä oli ensimmäisiä, ellei jopa ensimmäinen, yhteinen telttaretkemme. Ja kyllä, paikan nimi on ihan oikeasti Muurahaissaari, enkä pelännyt yhtään retken aikana 🙂

Nykyisin metsä on minulle tärkeyslistalla samoilla sijoilla ruoan ja juoman kanssa ja luonnolla ja metsällä on merkittävä osa terveyden ja jaksamisen suhteen. Syksyllä, kuten blogeistakin voi lukea, oli pitkä jakso etten metsässä käynyt kuin ehkä läpikulkukävelyllä ja sen huomasi heti stressitasoissa ja mielialassa.

Nykyiset käytössämme olevat teltat maksavat hieman enemmän kuin 29,95€ ja jo usean vuoden ajan suurin osa vaatteistani on ollut peräisin paikallisista retkeily-/partiokaupoista. Minulla on OMA RINKKA, jota en edes viisi vuotta sitten olisi voinut koskaan kuvitellakaan tapahtuvaksi. Omistan myös puukon, siitä samat sanat kuin rinkasta. Kuksan olen omistanut jo varmaan aiemmin, mutta käyttöä sillä on entisen kerran vuodessa sijaan keskimäärin kerran kuukaudessa, kesäisin useamminkin.

Loppukaneetiksi voisi todeta kuuluisan lausahduksen ”Älä koskaan sano ei koskaan”.

Vaikkakaan tietokoneen räiskintäpelejä ja nyrkkeilyä en tule koskaan ymmärtämään…

Kursivoidut tekstit ovat Indican kappaleesta ”Lapsuuden metsä”