Tänään päivällä iski blogiahdistus. Mitä jos kuluukin monta viikkoa enkä käy retkellä? Täytyykö sitten keksiä väkisin jotain mielipidettä jostain Metsähallituksen uudistuksista tai Kansallispuistojen toiminnasta? Tai laajentaa ajatuksia Amatsonin hakkuutuhoihin? Pelastaa maailman turskat ja valaat ja raportoida siitä?
EI ANNI EI!!
Alan näköjään heti stressata ja suorittaa tätäkin asiaa. Kuitenkin tämäkin ratkesi itsestään, kuten asiat yleensäkin. Ahdistushetki iski töissä päivällä. Kuljen töihin pääasiassa fillarilla ja kotiin ajellessa asia palasi taas mieleen. Mitä, milloin ja miksi kirjoitan? Ja sitten havahduin siihen että se luontohan on tässä koko ajan ympärillä. Jos jaksaisin ja haluaisin, voisin kirjoittaa vaikka joka päivä jo pelkästään työmatkoista luontokokemuksena. Taitaa vaan olla niin että täällä maalla ei edes tajua luonnon läheisyyttä kun se on sitä normaalia arkea ja tavallisuutta.
Vaahteroissa oli hauskasti yksittäisiä ”ruskaoksia” – kasa kirjavia lehtiä, kun loppu vaahtera oli vielä ihan vihreä. Koivut alkavat olla jo keltaruskeita, niistä ei kyllä täällä etelässä kaunista ruskaa saa. Pihlajanmarjoja riippui joka suunnasta, tämä syksy on ainakin omasta mielestäni ollut pihlajien osalta todella runsas. Ja sitä myöten kaunis. Havunneulasia on jo asfaltilla, mikä tekee heti syksyfiiliksen. Extra-annoksen metsää sain kun oikaisin pienen pätkän asfaltin sijaan metsäpolkua pitkin ja tunsin ympäröivän luonnon ihan fyysisestikin – jotkut puskat kun kaareutuvat polun päälle ja läiskivät sääriin ja käsivarsiin. Silloin tällöin käytän tuota oikoreittiä. Matka se lyhentää ehkä vajaa 100 metriä joten sinällään sillä ei ole merkitystä, mutta etenkin, jos tuntuu siltä että yleinen stressi ja nuhjuisuus yrittää iskeä niin tuo metsän ”sisään” meneminen lieventää niitä fiiliksiä.
Pyöräillessä ehtii hyvin katsella maisemia, esimerkiksi niitä erivärisiä puita ja puskia. Tuuli ja puiden suhina humisee korvissa. Tuulen myös tuntee. Samoin tuntee syksyn. Kyseessä lienee joku kuudes aisti tai kaikkien aistien yhdistelmä, mutta syksyn tuntee, fyysisesti ja henkisesti. Ja hajuaisti vielä… no, kyllähän se syksy tuoksuukin. Syksyllä tuuli tuoksuu ihan erilaiselta kuin kesällä. Lehdet ja neulaset putoilee maahan, nuhjaantuu ja mätänee, mutta sekään ei ole paha haju, se on syksyn tuoksu.
Tämän kuvan olen ottanut Leviltä vuonna 2010 ja mielestäni tässä kiteytyy syksyn se osa, jonka voi silmillä aistia. Oma suosikkivärini ruskasta on nimenomaan tuo valoisan oranssi.
Nauttikaa kaikki syksystä! Ulkoilkaa raikkaassa ilmassa ja tuulettakaa keuhkoja tunkkaisen sisäilman ja kaupunkien savusumujen jäljiltä! 🙂